Vierailin syyskuun alussa Golfpisteen Podcastissa. Keskustelimme podcastin hostien Jere Jaakkolan ja Sami Sarpakunnaksen kanssa kenttien suunnittelusta monesta kulmasta.
Keskustelimme mm. siitä, että Suomessa alkaa olla monia kenttiä iässä, joka vaatii korjauksia ihan teknisistäkin syistä. Samalla voidaan tehdä ”samaan rahaan” merkittäviä parannuksia esimerkiksi kentän pelattavuuteen, mutta myös golfklubin houkuttelevuuteen ja asiakaskokemukseen.
Sain avata, miten tärkeää meille Ilonen Designissa on olla mukana hyvin monisyisten kenttäprojektien jokaisessa askeleessa. Siten varmistetaan haluttu, laadukas lopputulos ja positiivisia vaikutuksia myös liiketoimintaan.
Pääsin myös kertomaan missäpäin maailmaa on minusta ne kaikkein parhaat kentät. Ja minne rakentaisin kentän, jos voisin sen tehdä ihan minne vaan. Kuuntele, saatat yllättyä 🙂
Vietin pari vuotta sitten reilun viikon San Franciscon alueella Kaliforniassa ja muun ohjelman sekaan oli mahdollista sovittaa muutama golfkierroskin. Mukana matkassa oli onneksi pari intohimoista golfaria, joiden kanssa pelejä suunniteltiin. Meille oli itsestään selvää, että yksi kierros pitää saada pelata vajaan puolentoista tunnin ajomatkan päässä majapaikastamme Palo Altosta sijaitsevalla Montereyn alueella, oli kenttä sitten mikä tahansa.
Montereyn kuuluisimmalla kentällä Pebble Beachilla oli valitettavasti Senior PGA Tourin kisa menossa ja koska ikäkään ei vielä ihan kisaan riittänyt, jäi Pebble seuraavaan kertaan. Saimme kuitenkin ajan Spanish Bayhin, joka sekin oli erinomainen tapa menettää Monterey-neitsyys.
Pasatiempon avausväylältä voi ihastella merimaisemia.
Mutta tämän blogin aihe ei ole legendaarinen Montereyn golfalue, josta sinänsä riittäisi kirjoiteltavaa useaankin blogiin. Toki Monterey liittyy tähänkin kirjoitelmaan siten, että siellä sijaitsee yksi maailman arvostetuimmista ja himoituimmista kentistä, Cypress Point (linkin takana GolfDigestin mahtava video kentän joka reiästä), jonka on suunnitellut otsikossa mainittu Alister MacKenzie. Otsikon toinen osa eli ”alennuksessa” ei sen sijaan liity mitenkään Cypress Pointiin. Ikinä.
Alister MacKenzie (1870-1934) oli skotlantilaissyntyinen, myöhemmin Amerikkaan asettunut golfarkkitehti, jonka kuuluisimmat kentät eivät esittelyjä kaipaa: jo mainittu Cypress Point, Augusta National, Royal Melbourne (West), Lahinch… Kolme ensin mainittua esiintyy lähes poikkeuksetta maailman kenttälistauksien top kympissä.
Top100-listoilla esiintyy paljon muitakin MacKenzien kenttiä. Yksi niistä on MacKenzien oma suosikki Pasatiempo*, joka sijaitsee Santa Cruzissa, Palo Alton ja Montereyn puolivälissä. Pasatiemposta piti myös muuan Bobby Jones, joka siellä pelattuaan kutsui MacKenzien suunnittelemaan Augusta Nationalin.
Kännykkäkuva kierrokseltani, kentän kunto oli todella hyvä.
Etsiessämme tiiaikoja San Franciscon alueelta GolfNow:n listaukseen ilmestyi Pasatiempo Golf Club, joka kiinnitti huomioni. Hetken löi tyhjää, mutta sitten tajusin, että kyseessä on nimenomaan se MacKenzien Pasatiempo. Rajallisen Amerikan maantieteen hahmotuskykyni vuoksi en ollut ollenkaan tajunnut, että Pasatiempo oli noin lähellä Palo Altoa.
Ihmetykseni nousi uusiin sfääreihin, kun näin green fee -hinnan: 100$. Pasatiempon listahinta on tällä hetkellä GolfNow:ssa 325$ (golfautolla 365$), silloinkin se oli jo 300$:n nurkilla. Tutkittuani GolfNow:ta tarkemmin, hinnalle löytyi selitys: Pasatiempossa oli meneillään tiipaikkaremontti, jonka takia kentällä tulisi olemaan muutama väliaikainen tii käytössä.
Kun vaihtoehtona oli pelata joku ”coyote creek -tusinatuote” 50$:lla tai vähän vajavainen Pasatiempo satkulla, oli valinta erinomaisen helppo. Tiiajat kiinni ja nokka kohti Santa Cruzia!
Ajellessamme kohti Pasatiempoa, kolmikkomme kesken heräsi kuitenkin pieni epäilys siitä, mitä tuleman pitää. Voiko tällaista kuuluisaa top100-kenttää myydä noin isolla alennuksella? Millainenhan kentän remonttitilanne oikeasti on? Oliko tässä sittenkin koira haudattuna…?
Saavuttuamme klubille meidät otettiin erittäin ystävällisesti vastaan ja heti kättelyssä pahoiteltiin sitä, että kentällä on pientä remonttia meneillään, eikä se siten vastaa normaalia Pasatiempon kokemusta. Asia ok ja kiitos tiedosta, anna jo ne golfauton avaimet ja let’s go.
Pasatiempon ehkä kuuluisin greeni, #16, oli todella muodokas ja mielenkiintoinen.
Kentällä oli lopulta kolme tai neljä väliaikaista tiipaikkaa, kaikki kuitenkin ruohopintaisia ja normaalin tiipaikan oloisia. Eivät häirinneet sitten niin yhtään. Pari reikää toki pelattiin normaalia lyhyempänä (1, 3 & 9), muuten kenttä oli normaalissa setupissa. Ok, väylät olivat varmaan sateiden takia hieman pitkässä ruohossa, mutta muuten kaikki oli mielestämme kohdallaan.
Kenttä itsessään on mahtava ja mieleenpainuva. Se on todellakin sitä, mitä lupaa: toinen toistaan mielenkiintoisempia ja visuaalisempia reikiä sisältävä legendaarisen arkkitehdin suunnittelema huipputason kenttä rauhallisessa, kauniissa Kalifornialaisessa miljöössä. Kun tähän lisätään erittäin hyvä ja amerikkalaisittain jopa vähäeleisen tyylikäs palvelu ja maittava ruoka (erityismaininta half way housen burger dogille, paikan spesialiteetille), oli kokemus kauttaaltaan erinomainen.
The Burger Dog
Pasatiempo näyttää tiedostavan hyvin tarkkaan, mikä heidän asiakaslupauksensa on. Myös lupaukseen sitoutuminen on esimerkillistä. Jos lupaukseen ei syystä tai toisesta juuri sillä hetkellä pystytä, se viestitään avoimesti ja yksi konkreettisimmista viesteistä on hinta.
Tämä on omiaan entisestään vahvistamaan Pasatiempon asiakaslupauksen uskottavuutta. Kun pelaaja tulee Pasatiempoon ja heittää tiskiin 325$, voi hän luottaa siihen, että kokemus todellakin vastaa kentän antamaa asiakaslupausta. Lähes 70% alennus hinnassa taas kertoo siitä, että Pasatiempossa standardi on asetettu todella korkealle (mikä toki johtuu myös vaativasta markkina-alueestakin). Noinkohan satasen GF:n jälkeen seuraava askel on kentän sulkeminen pelaamiselta, kunnes kokemus on asiakaslupauksen minimitasossa?
15. reikä on lyhyt, tarkkuutta vaativa par3.
Jokaisen golfkentän on syytä määritellä ja julkituoda oma asiakaslupauksensa ja reagoida aina viestinnällä ja hinnoittelulla, kun siihen ei päästä. Tällainen johdonmukainen tapa toimia johtaa pitkässä juoksussa entistä tyytyväisempiin asiakkaisiin, kysynnän ja keskihinnan kasvuun ja myös brändiarvon vahvistumiseen, kun yllättäviä pettymyksiä ei tule eteen.
Itse asiassa ilman selkeästi määritettyä asiakaslupausta jää asiakaskokemuskin helposti sattumanvaraiseksi, kun organisaatio ei itsekään tiedä mihin pitäisi tähdätä.
*Pasatiempon on sittemmin vuonna 2006 entisöinyt Tom Doak vastaamaan MacKenzien alkuperäistä designia.
Reikä 13 on yksi todella onnistuneista par3:sista.
Olen pelannut Ålands Golfklubbenin Slottsbanalla noin parikymmentä kierrosta viimeisten 15-20 vuoden aikana ja kokemus on aina ollut miellyttävä. Osaltaan kokemukseen on vaikuttanut se, että iso osa noista kierroksista liittyi legendaariseen Ålandsbanken Pro-Am -kilpailuun, jossa oli aina erinomainen tunnelma. Toisaalta Ahvenanmaa on myös vähintään ”puoli-ulkomaanreissu”, ja siten golfissakin vahvasti lomafiilis läsnä.
Itse kenttä on aina ollut leppoisa ja tilava, sellainen ajoittaisilla merimaisemilla höystetty hyväkuntoinen ”ihan kiva” kenttä. Sijainti meren äärellä ja miljöö antoivat kuitenkin mahdollisuuden merkittävästi parempaan.
Slottsbananin kuumeisesti odotettu, Philip Spogardin suunnittelema uudistus valmistui keväällä ja kenttä avattiin keskikesällä. Sain jo syksyllä 2018 viettää päivän kentän rakennustyömaalla, jossa minua isännöi yhtiökumppanini Kai Hulkkonen, joka toimi urakoitsija Nelson & Vecchion edustajana uudistuksen projektipäällikkönä. Into päästä toteamaan millaiseksi kokemukseksi syksyisen sotkuinen mutavelli vajaassa kahdessa vuodessa oli muuttunut, oli suuri.
Tältä tiipaikalta (#9) tullaan ottamaan paljon kuvia.
Pääsin lopulta aivan syyskuun lopussa käymään Ahvenanmaalla ja pelaamaan kaksi kierrosta uudistetulla kentällä. Mutavellistä ja maansiirtokoneista ei ollut enää tietoakaan, tilalla oli visuaalinen ja huikeasti paremmaksi muuttunut kenttä, joka tulee nousemaan useimpien suosikkilistoilla erittäin korkealle.
Parasta kentässä on ehdottomasti todella ilmeikkäät, mielenkiintoiset, hauskat ja visuaalisesti upeasti viimeistellyt griinialueet. Ne ovat jopa maailman mittakaavassa todella onnistuneet ja ehdottomasti parasta mitä Suomesta löytyy. Lähipeli näillä griineillä ja niiden ympäristössä on hauskaa ja monipuolista.
Reiän 18 ja 12 greenialueet nivoutuvat toisiinsa kauniisti.
Reititys on myös parantunut merkittävästi, muutamista vanhan kentän epäedullisista kohdista reitityksessä on päästy eroon. Merikin on läsnä aivan eri tasolla kuin ennen. Erityisesti tämä korostuu rei’illä 9, 10 ja 16. Kännykkäkamerat tulevat laulamaan näillä rei’illä paljon ja kenttä saa ilmaista markkinointia.
Par3-reiät (5kpl) ovat kaikki erinomaisia, niin pelillisesti, kuin visuaalisestikin. Tämä vahvistaa sen vanhan totuuden, että par3-reikien pitäisi aina olla vähintään hyviä. Ei ole niin huonoa maapalaa, että siihen ei voisi saada erinomaista lyhyttä reikää (ellei pelata jyrkkään ylämäkeen). Neljän hengen peliporukkamme äänesti yksimielisesti reiän 13 kentän parhaaksi reiäksi.
Greenialue reiällä 13 on pelillisesti todella mielenkiintoinen ja visuaalisesti upea.
Griinien kunto oli vierailuni aikana parasta, mitä olen tänä vuonna kokenut missään. Pinnat olivat ”firmit” (napakat) ja pallo rullasi täydellisesti stimpin ollessa noin 10 luokkaa vielä syyskuun lopulla. Griinien muotoilu on rikasta muttei kuitenkaan liian radikaalia. Bunkkerointi on eloisaa ja ilmeikästä, erityisesti viheriöiden läheisyydessä.
On selvää, että Ahvenanmaa on saanut oman golfillisen magneettinsa, pitkälti samoin kuin Pärnu sai Pärnu Bay Golfista. Palaute, mitä olen itse kuullut, on ollut pelkästään ylistävää. Golfarit tulevat varmasti löytämään tiensä Slottsbananille sankoin joukoin.
Vaikka Ålands Golfissa onkin aina ollut kiva tunnelma, voi pelaajan kokonaiskokemukseen liittyviä asioita aina kehittää. Esimerkiksi kentälle saapumisesta voisi tehdä sykähdyttävämmän ja siten nostattaa pelaajan odotuksia ja tunnelmia heti kättelyssä. Ruoka- ja juomatuotteeseen voisi rakentaa mukaan kentän tarinaa ja sijaintia tukevia elementtejä. Ysin ja kympin väliin on myös onneksi tulossa halfway house, sillä paikka on huikea ja kassa kilisee varmasti.
Tässä olisi aika messevä paikka halfway houselle. Taustalla ysin greeni.
Toivottavasti hienosti onnistunut Slottsbanan-case vähentää usein turhia pelkoja myös muiden uudistusprojektien osalta. Projekti pysyi hienosti budjetissa (n. 2,5milj.€) ja lopputulos on aiempaan verrattuna merkittävästi parempi. Päätuote on kunnossa, nyt on asiakaskokemuksen yksityiskohtien hiomisen aika.
(Ja toki Kungsbanan pitää uudistaa myöhemmin myös 😊)
Golfkenttäarkkitehtuuri /-rakentaminen voidaan jakaa karkeasti kolmeen aikakauteen. Ensimmäinen aikakausi kesti noin aikojen alusta toiseen maailmansotaan. Tuolloin lähes kaikki tehtiin käsin tai hyvin pienillä / yksinkertaisilla koneilla. Tavoitteena oli luoda mielenkiintoisia esteitä ja suhteellisen tasaisia pelipintoja niillä keinoilla mitä käytössä oli (lapio, hevonen, jne). Joihinkin paikkoihin oli halvempi rakentaa, kun toisiin. Erityisesti vuosina 1910-1937 (ns. Golden Age of Golf Course Architecture) syntyi aivan käsittämätön määrä klassikkokenttiä.
Toinen aikakausi alkoi sotien jälkeen, jolloin amerikkalaiset olivat oppineet siirtämään maata puskutraktorilla. Kaikki tehtiin mahdollisimman isoilla koneilla mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman yksinkertaisesti. Samalla kastelujärjestelmät yleistyivät ja näin ruohokin saatiin kasvamaan melkein missä vain. Tarvittaessa 18. viheriön taakse lisättiin vielä keinotekoinen vesiputous. Etenkin 80- ja 90-luvuilla golfkenttiä rakennettiin ennen kaikkea talojen takapihoiksi. Tätä aikakautta kutsutaan usein nimellä Dark Ages.
Viimeisin, eli parhaillaan meneillään oleva kausi alkoi noin vuonna 1990 ja liikkeelle panevana voimana oli muuan Dick Youngscap, joka palkkasi Bill Cooren (ja Ben Crenshaw’n) suunnittelemaan ja rakentamaan uuden kentän Nebraskan Sandhills -alueelle (blogin pääkuvassa). Herrat reitittivät dyynimaisemaan 130 reikää, valitsivat noista rei’istä mielestään parhaan mahdollisen 18-reiän yhdistelmän, muotoilivat griinit, bunkkerit ja tiit. Joku kävi perässä laittamassa kastelun. Työkaluina tiimillä oli muutama pieni puskutraktori, mutta pääasiassa vain ”sandpro”, lapio, jne. ”Minimalismi” oli syntynyt – lähes huomaamatta. Tosiasiassa Bill Cooren suuri innovaatio oli se, että jos maa-alue on sellainen, että siinä ei ”valmiita” golfreikiä näy, niin siihen ei kannata kenttää rakentaa. Käytännössä tästä syystä golf syntyi juuri linkseillä…
Golfrakentamisen huipulla on palattu malliin, jossa väkimäärä työmaalla kasvaa ja työkalujen ja koneiden koko on mieluummin pienenemään päin. Miksi näin? Ensin lyhyt katsaus ranking-listoille…
Golfkenttä-rankingejä on monenlaisia. Joillekin listoille pääsee maksamalla, mutta isoimpien lehtien listat ovat (ainakin toivottavasti) lahjomattomia. Arvostetuin lienee Golf Magazine:n listaus, joka elää huomattavasti muita listoja vähemmän. Alla on listattuna toisen maailmansodan jälkeen rakennetut Top50-kentät.
Kyse on lopulta siitä, että yksityiskohdat ratkaisevat. Uskon, että nyt on löydetty sopiva kultainen keskitie, eli bulkkihommat tehdään nopeasti ja tehokkaasti isoilla koneilla, mutta thanks to Bill, taide on palannut kenttien rakentamiseen, ja taidetta on fiksumpi tehdä vähän pienemmillä koneilla. Kaikki yllä mainitut kentät ovat visuaalisesti uskomattoman hienosti maastoon ”veistettyjä”.
It’s the experience, stupid!
Kun aikaisemmin maailman parhaat kentät oli rakennettu joko Skotlantiin tai suurten metropolien kylkeen ns. country club -mallilla, Sand Hills aloitti ”destination” -kenttien suuren tulemisen (vaikka onkin privaattiklubi). Dick Youngscap ajatteli, että Sand Hillsistä voi tehdä niin hyvän, että varakas jenkki lentää mieluummin Nebraskaan kuin Havaijille. Ja näin kävi. Mike Keiser kopioi mallin ja hänen perustamassaan Bandon Dunes Golf Resortissa pelataan nykyään noin 200.000 kierrosta vuodessa ja pikaisella nettihaulla selvisi, että päivä kohteessa maksaa noin 500 dollaria.
Cabot Links tarjoaa huiman golfkokemuksen kaikilla mittareilla.
Cabot Links (tai Bandon Dunes tai Cape Kidnappers) sijaitsevat hienoimmissa paikoissa mitä maapallolta löytyy ja samalla joka mielessä todella kaukana massaturismista. Joskus tuntuu itsestäkin näillä kentillä pelatessa, että miksi ihmeessä täällä ei ole muita.
Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että ihmiset kyllä maksavat ja matkustavat ihan mielellään, kunhan asiakaskokemus on kunnossa? Niin kuin joku viisas on joskus sanonut ”Same, same but different…”
Ympäristömme
Väittäisin myös, että kun vielä 2000-luvun alussa golfkenttien täytyi kaupallisista syistä olla ”manikyyrattuja” Augustan malliin, niin tämän päivän kuluttaja hyväksyy, että nyt mennään luonnon ehdoilla. Pelkästään golflehtien kenttäjuttuja lukemalla huomaa suuren muutoksen selvästi luonnollisempaan suuntaan.
Eikä tietysti haittaa, että mm. R&A ja USGA pitävät ympäristöasioita hienosti esillä (kts. esim. Pinehurst US Open 2014). Myös omakohtaista kokemusta minulta löytyy. Sand Valley Puolassa ja Pärnu Bay Virossa poikkeavat parinkymmenen vuoden takaisesta ”as green as green can be” -ideaalista melkoisesti ja siitä huolimatta suomalaiset golffarit ovat ottaneet molemmat paikat hienosti vastaan.
Pärnu Bayn bunkkerien tekoa. Etualalla ”seppien” työkaluja.
Mitä seuraavaksi?
Who the hell knows. Asiakkaat haluavat ainutlaatuisia kokemuksia, ”sepät” ovat palanneet tekemään golftaidetta lapiolla ja samaan aikaan myös ympäristöasiat vaikuttavat kuluttajan odotuksiin. Nämä trendit jatkavat vahvistumistaan, mutta aika näyttää miten se tulee näkymään kentillä.
Kai
P.S. Jos jaksoit tänne asti, niin lue vielä Golflehden päätoimittaja Jere Jaakkolan juttu matkasta Nova Scotiaan. Timantti.
Muutama vuosi takaperin sain soiton Sami Markkaselta. Hän kutsui minut kahville itsensä ja Kai Hulkkosen kera Vuosaaren golfkerholle. Silloin minulla ei ollut juurikaan tietoa, kuka on tämä Kai Hulkkonen. Kain nimi ja kuva olivat esiintyneet jossain luetussa golflehdessä, mutta sen parempaa kuvaa minulla ei miehestä ollut. Samin sen sijaan olen tuntenut jo vuosia. Ollaan molemmat uitu Suomi-golfin syvässä päädyssä jo parikymmentä vuotta.
Tapaamisemme koski mahdollista yhteen lyöttäytymistä golfkenttien suunnitteluun liittyen. Ajatuksemme olisi kotimaan kentissä ja niiden remonttitarpeissa. Keskustelimme myös uusien projektien mahdollisuudesta.
Jo lyhyen intron ja ideoinnin jälkeen huomasin, että homma voisi hyvinkin toimia tällä porukalla. Koko kolmikkomme on parhaassa iässä, meillä on tarpeeksi kokemusta taustalla ja kova motivaatio laittaa rattaita pyörimään.
Samin minuun kohdistuneet myyntipuheet purivat siis heti. Ymmärsin olevani aistit hereillä ja valmis johonkin uuteen. Sellaiseen uuteen, jota jo kouluaikanani tapailin. Ollessani yläasteella piirtelin kuvaamataidon tunneilla mielikuvituskenttiä aikamoisen läjän. Se kaiketi oli itselleni sen ajan mentaaliharjoittelua pelaajana. Harmi, ettei niistä piirustuksista ole enää jäljellä muuta kuin hatara muisto.
Jatkoimme yhteydenpitoa ja aloimme kukin tahoillamme ja yhdessä porukalla pohtia tulevaa. Varsinkin itselleni avautui loistava mahdollisuus jättää oma kädenjälkeni suomalaisille golfkentille ja -klubeille.
Peliurani aikana kenttien suunnittelu oli ollut ajatuksen tasolla mielessä monestikin. Se oli aina sellainen kortti, joka oli tarkoitus katsoa peliuran jälkeen, sitten kun on enemmän aikaa.
Ensimmäisistä keskusteluista on nyt edetty pitkälle ja oikeanlainen porukka on kasassa. Kai tulee suoraan alan ytimestä, hänellä on todella kokonaisvaltainen ymmärrys golfkentistä ja loistavat kontaktit alan harjaantuneimpiin tekijöihin. Sami taas tuntee golfalan mahdollisesti paremmin kuin omat taskunsa. Minä hiipuvana golfpelaajana haluan tietenkin pysyä golfissa kiinni, vaan en omassa pelissäni.
Ymmärsin Ilonen Designille olevan kysyntää jo ennen kuin yrityksemme oli pystyssä. Puhelimeeni oli tullut peliuran loppuvaiheilla muutama yhteydenotto suomalaisilta kentiltä. Josko Ilosta kiinnostaisi olla mukana remonttiprojekteissa, joissa laitettaisiin jo hiipunutta tuotetta parempaan jamaan?
Aika ei ollut vielä noina aikoina kypsä. Utelut toivat kuitenkin itselleni varmuuden siitä, että oikeilla jäljillä ollaan – ja ettei Ilosen nimeä ole Suomi-golfin skenessä vielä unohdettu.
Vuosaaren ensitapaamisesta on nyt vierähtänyt pari vuotta ja ollaan tultu tähän pisteeseen. Pääsemme tulemaan ulos projektin kanssa, joka on itselleni henkilökohtaisesti erittäin mielenkiintoisen.
Kytäjä Golf on kentistä se, jossa olen viettänyt aikuisiälläni eniten aikaa golfin parissa. Valmentajani Timo Rauhala alkoi tehdä työtään Kytäjän mailla heti kerhon alkuvaiheista lähtien, ja suurin osa golfharjoittelustani tällä vuosituhannella tapahtui juuri Kytäjällä. Timon kanssa ollaan vietetty Southin ja Northin kentillä laatuaikaa kesästä toiseen. Lahti-Kytäjä väliä on tullut ajettua golfhanska kädessä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja tämän golfpelin hienoutta samalla ihmetellen.
Nyt Kytäjä haluaa palata takaisin Suomen ykköseksi ja nousta Euroopan valioiden joukkoon. Tuntuu mahtavalta, että Ilonen Design saa olla tässä kehitysprojektissa mukana, vieläpä ensimmäisenä projektinaan! South Eastin layout on jo nykyisellään ehkä maamme paras, mutta tällä porukalla siitä on mahdollista remontoida vieläkin parempi.
Nyt sen varmaan voi jo sanoa ääneen: seuraava urani, jota hahmottelin kuvaamataidon tunneilla jo ennen varsinaisen peliurani käynnistymistä, on alkanut.
On pitänyt tehdä jo pitkään lista pelaamistani kentistä. Aloittanut olen, mutta homma ei ole edennyt. Reilun kolmenkymmenen pelivuoden jälkeen tekeminen vaatisi hieman aikaa ja todennäköisesti pari lasia punaviiniä.
Sen tiedän, että Suomessa olen pelannut 94 kenttää. Ja golfia olen pelannut 25:ssä maassa. Arvioni on, että olen pelannut noin 350-400 eri kenttää. Lupaan tehdä listan pian valmiiksi ja palata tähän numeroon.
Olen ollut onnekas, sillä minulla on golfkavereita, jotka ovat raahanneet mukanaan maailman kentille. Työnikin puolesta olen päässyt reissaamaan bägin kanssa. Joukossa on myös maailman huippukenttiä. Laskin, että olen pelannut Golf Digestin World top100 -listalta 18 kenttää. Top 10:stä peräti neljä. Maailman top100 ilman USA:n kenttiä -listalta olen pelannut 26 kenttää. Kyllä, nautin suunnattomasti kenttien bongaamisesta. Se on minulle ehdottomasti yksi golfin suola.
Kenttien ja niiden tarjoaman elämyksen vertailu on ihan mahdottoman vaikeaa puuhaa. Varsinkin, jos kentällä on pelannut vain kerran. Niin moni asia voi vaikuttaa juuri sinä päivänä kokemukseen kentästä. Yleisin syy on, että oma peli ei kulje ja useimmitenhan se ei kulje. Ainakaan siten, kun haluaisi tai olettaisi. Sää voi myös olla karu ja taistelu luonnon elementtejä vastaan voi kirjaimellisesti vesittää kokemuksen. Jos peliseura pilaa elämyksen, niin silloin voi jo vähän katsoa peiliinkin.
Kun pelasin ensimmäisen kerran Old Coursen St. Andrewsissa, startteri muistutti, että avauksissa on aina reilusti tilaa vasemmalla (paitsi rei’illä 9 ja 10, joilla on tilaa oikealla). ”Don’t miss right”, startteri sanoi. Slaissasin jokaisen draivini oikealle ja peli oli lievästi sanoen tuskaista. Kentän vasen puoli jäi kokematta.
Castle Stuartissa satoi ensimmäiset kahdeksan reikää rakeita ja lämpötila oli ”feels like” +1. Haittasiko kokemusta? Todellakin!
Eliessä minulla oli niin järjetön heinäallergia, että energia kului niistämiseen ja aivasteluun. Onpa joskus saattanut itseaiheutettu päänsärkykin vaikuttaa kokemukseen kentästä.
Eikä ne kentätkään aina voi täydellisessä tikissä olla. Tällöin tosin huippukokemukseen tähtäävät kentät huomioivat sen hinnassa. Näin kävi Alister MacKenzien suunnittelemassa Pasatiempossa, jossa oli kolme tiipaikkaa remontissa. Green feen hintaa oli sen vuoksi laskettu 60%.
Okei, lienee tullut todistettua, että moni asia voi mennä kierroksella pieleen ja fiilis olla siksi huono. Tähän pitää golfkenttienkin varautua ja luoda muita elementtejä, jotka voivat fiiliksen vielä pelastaa.
Joskus kentän maisemat ovat yksinkertaisesti niin upeita, ettei kehtaa mököttää. Itselle näin kävi kerran Praia del Reyssä. Kaikki kentät eivät toki sijaitse Praia del Reyn tavoin kallion harjalla, valtameren rannalla (toki vain reikien 13-16 osalta).
Ty Coch Inn
Tarjoiluilla ja tarinoilla voi myös tehdä paljon. ”Walesin Pebble Beachillä”, Nefyn&Districtillä on huima halfway house nimeltään Ty Coch Inn alhaalla kallion juurella, suojaisan kalastajasataman hiekkarannalla. Siinä paikallisen panimon alea siemaillessa, walesilaista pekonileipää mussuttaessa ja merenpoukaman yli kohti Mt. Snowdonia katsellessa edellisväylän triplakin unohtui.
Al Zorahin kentällä oli aivan ”bränikät” ja huippulaadukkaat rangepallot ja täydellinen ruohopinta. Siinä kelpasi kolme korillista duffailla.
Bränikkää palloa ilmaan
Toisinaan kentän design on sellainen, että huononakin pelipäivänä voi tulla – usein yllättäviä – onnistumisia. Näin kävi minulle tuolla Elien niistokierroksella. Juonikas links tarjosi mahdollisuuden birdien kimppuun vaihtoehtoisillakin lyönneillä.
Ja tietenkin historiallisella Old Coursella nyt on mahdoton olla huono fiilis. Ja varmaan Augustassakaanei sapettaisi edes neljän putin jälkeen. Tai jos Pebble Beachillä drive lipeäisi mereen.
Nyt voitaisiin jo päästä itse otsikkoon kiinni. Se tosin lupaa ihan liikaa, en minä tiedä mikä on mieleenpainuvan golfelämyksen anatomia. Tai ei kai siihen ole yhtä kaavaa edes olemassa.
Se on kuitenkin varmaa, että kenttien pitäisi olla liikaa luottamatta pelkästään reikien 1-18 tuottamaan hurmaan. Toki golfkenttä on aina se keskeinen elementti mieleenpainuvan elämyksen luomisessa, se on selvää. Joskus kenttä on vain niin hyvä, että se riittää. Mutta kentän lisäksi on varmaan sata tai tuhat muuta asiaa, joilla pelaajan kokemaan voidaan – usein hyvin pienellä vaivalla – vaikuttaa.
Asiakaspolku pitää vain kartoittaa kunnolla siitä kohdasta lähtien, kun pelaaja kääntyy golfkentälle vievälle tielle, aina siihen saakka, kun hän poistuu samaa reittiä.
Eräs kansainvälinen risteily-yhtiö teki ansiokasta asiakastutkimusta, mutta tuloksissa ihmetytti se, että saapuessaan laivaan ihmiset olivat usein huonolla tuulella. Tämä tuntui yhtiöstä ihmeelliseltä, sillä ihmiset olivat lähdössä lomareissulle. Miksi silloin ollaan huonolla tuulella?
Asiakkaita haastateltuaan yhtiölle selvisi, että satamaan johtanut tie ruuhkautui todella helposti ja ihmiset juuttuivat pitkäksi aikaa autojonoihin. Takapenkillä lapset alkoivat muuttua hieman levottomiksi. Tielle risteily-yhtiö ei voinut tehdä mitään, mutta jonotuksen mukavuusasteelle kyllä.
Yhtiö alkoi jakaa jonottajille pillimehuja ja muuta pientä herkkua, jolloin lapset rauhoittuivat, aikuisten verenpaine laski ja kaikki olivat laivalle saapuessaan paremmalla tuulella ja arvatenkin lompakko höllempänä.
Ja siitähän asiakaskokemuksessa golfkentänkin osalta on lopulta kyse: miten se palvelee kassavirtaa. Suomessa kentät saavat hyvää dataa mm. Pelaaja Ensin -työkalun avulla. Sen lisäksi olisi hyödyllistä benchmarkata hyviä konsepteja maailmalta, löytää omat vahvuudet ja rakentaa se oman kentän juttu, joka tuo pelaajan aina uudelleen takaisin. Eikä pelkästään tuo takaisin vaan saa jakamaan elämystään myös muille.
”Se juttu” on ollut kaikilla tässä blogissa mainituilla kentillä olemassa. Niihin kaikkiin haluan ehdottomasti palata. Miksi?
Kokemukseni oli niin pirun hyvä. Kaikesta huolimatta.
