Craftmanship, eli lapion paluu

Golfkenttäarkkitehtuuri /-rakentaminen voidaan jakaa karkeasti kolmeen aikakauteen. Ensimmäinen aikakausi kesti noin aikojen alusta toiseen maailmansotaan. Tuolloin lähes kaikki tehtiin käsin tai hyvin pienillä / yksinkertaisilla koneilla. Tavoitteena oli luoda mielenkiintoisia esteitä ja suhteellisen tasaisia pelipintoja niillä keinoilla mitä käytössä oli (lapio, hevonen, jne). Joihinkin paikkoihin oli halvempi rakentaa, kun toisiin. Erityisesti vuosina 1910-1937 (ns. Golden Age of Golf Course Architecture) syntyi aivan käsittämätön määrä klassikkokenttiä.

Toinen aikakausi alkoi sotien jälkeen, jolloin amerikkalaiset olivat oppineet siirtämään maata puskutraktorilla. Kaikki tehtiin mahdollisimman isoilla koneilla mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman yksinkertaisesti. Samalla kastelujärjestelmät yleistyivät ja näin ruohokin saatiin kasvamaan melkein missä vain. Tarvittaessa 18. viheriön taakse lisättiin vielä keinotekoinen vesiputous. Etenkin 80- ja 90-luvuilla golfkenttiä rakennettiin ennen kaikkea talojen takapihoiksi. Tätä aikakautta kutsutaan usein nimellä Dark Ages.

Viimeisin, eli parhaillaan meneillään oleva kausi alkoi noin vuonna 1990 ja liikkeelle panevana voimana oli muuan Dick Youngscap, joka palkkasi Bill Cooren (ja Ben Crenshaw’n) suunnittelemaan ja rakentamaan uuden kentän Nebraskan Sandhills -alueelle (blogin pääkuvassa). Herrat reitittivät dyynimaisemaan 130 reikää, valitsivat noista rei’istä mielestään parhaan mahdollisen 18-reiän yhdistelmän, muotoilivat griinit, bunkkerit ja tiit. Joku kävi perässä laittamassa kastelun. Työkaluina tiimillä oli muutama pieni puskutraktori, mutta pääasiassa vain ”sandpro”, lapio, jne. ”Minimalismi” oli syntynyt – lähes huomaamatta. Tosiasiassa Bill Cooren suuri innovaatio oli se, että jos maa-alue on sellainen, että siinä ei ”valmiita” golfreikiä näy, niin siihen ei kannata kenttää rakentaa. Käytännössä tästä syystä golf syntyi juuri linkseillä…

Golfrakentamisen huipulla on palattu malliin, jossa väkimäärä työmaalla kasvaa ja työkalujen ja koneiden koko on mieluummin pienenemään päin. Miksi näin? Ensin lyhyt katsaus ranking-listoille…

Golfkenttä-rankingejä on monenlaisia. Joillekin listoille pääsee maksamalla, mutta isoimpien lehtien listat ovat (ainakin toivottavasti) lahjomattomia. Arvostetuin lienee Golf Magazine:n listaus, joka elää huomattavasti muita listoja vähemmän. Alla on listattuna toisen maailmansodan jälkeen rakennetut Top50-kentät.

14. Sand Hills, Mullen, Nebraska (1995)

24. Pacific Dunes, Bandon, Oregon (2001)

26. Friar’s Head, Riverhead, Long Island, New York (2003)

27. Tara Iti, Te Arai, Uusi-Seelanti (2015) (Katso Jacob Sjömanin video)

35. Barnbougle Dunes, Bridport, Tasmania, Australia (2004)

43. Cabot Cliffs, Inverness, Nova Scotia, Kanada (2006)

44. Cape Kidnappers, Hawke’s Bay, Uusi Seelanti (2004)

Ei yhtään Top50-kenttää vuosilta 1945-1994…

Kyse on lopulta siitä, että yksityiskohdat ratkaisevat. Uskon, että nyt on löydetty sopiva kultainen keskitie, eli bulkkihommat tehdään nopeasti ja tehokkaasti isoilla koneilla, mutta thanks to Bill, taide on palannut kenttien rakentamiseen, ja taidetta on fiksumpi tehdä vähän pienemmillä koneilla. Kaikki yllä mainitut kentät ovat visuaalisesti uskomattoman hienosti maastoon ”veistettyjä”.

It’s the experience, stupid!

Kun aikaisemmin maailman parhaat kentät oli rakennettu joko Skotlantiin tai suurten metropolien kylkeen ns. country club -mallilla, Sand Hills aloitti ”destination” -kenttien suuren tulemisen (vaikka onkin privaattiklubi). Dick Youngscap ajatteli, että Sand Hillsistä voi tehdä niin hyvän, että varakas jenkki lentää mieluummin Nebraskaan kuin Havaijille. Ja näin kävi. Mike Keiser kopioi mallin ja hänen perustamassaan Bandon Dunes Golf Resortissa pelataan nykyään noin 200.000 kierrosta vuodessa ja pikaisella nettihaulla selvisi, että päivä kohteessa maksaa noin 500 dollaria.

Cabot Links tarjoaa huiman golfkokemuksen kaikilla mittareilla.

Cabot Links (tai Bandon Dunes tai Cape Kidnappers) sijaitsevat hienoimmissa paikoissa mitä maapallolta löytyy ja samalla joka mielessä todella kaukana massaturismista. Joskus tuntuu itsestäkin näillä kentillä pelatessa, että miksi ihmeessä täällä ei ole muita.

Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että ihmiset kyllä maksavat ja matkustavat ihan mielellään, kunhan asiakaskokemus on kunnossa? Niin kuin joku viisas on joskus sanonut ”Same, same but different…”

Ympäristömme

Väittäisin myös, että kun vielä 2000-luvun alussa golfkenttien täytyi kaupallisista syistä olla ”manikyyrattuja” Augustan malliin, niin tämän päivän kuluttaja hyväksyy, että nyt mennään luonnon ehdoilla. Pelkästään golflehtien kenttäjuttuja lukemalla huomaa suuren muutoksen selvästi luonnollisempaan suuntaan.

Eikä tietysti haittaa, että mm. R&A ja USGA pitävät ympäristöasioita hienosti esillä (kts. esim. Pinehurst US Open 2014). Myös omakohtaista kokemusta minulta löytyy. Sand Valley Puolassa ja Pärnu Bay Virossa poikkeavat parinkymmenen vuoden takaisesta ”as green as green can be” -ideaalista melkoisesti ja siitä huolimatta suomalaiset golffarit ovat ottaneet molemmat paikat hienosti vastaan.

Pärnu Bayn bunkkerien tekoa. Etualalla ”seppien” työkaluja.

Mitä seuraavaksi?

Who the hell knows. Asiakkaat haluavat ainutlaatuisia kokemuksia, ”sepät” ovat palanneet tekemään golftaidetta lapiolla ja samaan aikaan myös ympäristöasiat vaikuttavat kuluttajan odotuksiin. Nämä trendit jatkavat vahvistumistaan, mutta aika näyttää miten se tulee näkymään kentillä.

Kai

P.S. Jos jaksoit tänne asti, niin lue vielä Golflehden päätoimittaja Jere Jaakkolan juttu matkasta Nova Scotiaan. Timantti.

JAA BLOGITEKSTI

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin

Uusimmat blogitekstit: